Terveiset Tampere-talolta! Olemme jälleen kotona ja paluu arkeen on alkanut.

Matka oli ikimuistoinen, niin kuin etukäteenkin arveltiin. Mitä siitä osaisi kertoa ja nostaa esiin? Itse juhla oli tietenkin se pääjuttu, mutta myös juhliin valmistautumisesta jäi elämänikuiset muistot. Ja siitä päällimmäisenä ihmisten heittäytyminen ja paneutuminen sekä intohimo. Kun tällaisella Kärsämäen kokoisella paikkakunnalla joku saa kutsun vuoden tärkeimpään tilaisuuteen, on itsestään selvää, että kutsu on samalla huomionosoitus seutukunnalle. Tuollainen positiivinen signaali siitä, että tekemällä työnsä intohimolla, missä ikinä sitä tekeekään, on huomioitu ja noteerattu antaa ihmeekseen uskoa huomiseen ja virtaa koko seutukuntaan. Me tunsimme kongreettisesti käsien kannattelevan ja auttavan meitä kaikissa mahdollisissa käytännön ongelmissa. Puku suunniteltiin ja ommeltiin täällä. Pukupussitkin lainattiin, jotta pääsimme matkaan. Kokonainen korumallisto valmistui meitä ajatellen ajallaan. Kampaus ja meikkaus onnistui Itsenäisyyspäivän aamuna. Hammaslääkäri -apukin järjestyi omalta paikkakunnalta, ja kelpasi taas hymyillä. Ihmiset onnittelivat ja toivottivat onnea matkaan. Mutta siitä paljon puhutusta kateudesta emme nähneet piiruakaan. Se taitaa olla sellainen kaupunkilaislegenda, joka ei päde täällä maaseudulla. Lähdimme ylpeinä edustamaan tällaista kylää, kuntaa ja seutukuntaa. Parhaiten kaikkea tukea valmistautumiseen taitaa kuvata naapurin sanat, että ”Täällä Sydänmaankylällä haasteet on otettu ennenkin mahdollisuuksina vastaan. Tehdään vaikka yöt, jos päiväaika ei riitä.” Siihen on paha lisätä enää mitään.

Matka meni hyvin, kun Matti-poika lähti kuskiksi. Sai itse ottaa rennommin ja keskittyä ajamaan takapenkiltä. Tampereella oli panostettu asiakaspalveluun. Näytti, kuin koko kaupunki olisi päättänyt onnistua. Ja itse Tampere-talon henkilökunta oli tietysti luku sinänsä. En tiedä, oliko henkilöstö Tampereelta vai Helsingistä, mutta tehokasta, miellyttävää, näkymätöntä, ja aina tarvittaessa paikalla. Enpä muista Suomessa ennen kokeneeni vastaavaa.

Kättely oli ohi nopeasti, Presidenttipari oli tyylikäs ja Jenni Haukiosta sai hyvin lämpimän ihmisen kuvan. Konsertti oli hyvä ”veto”. Kun vieraat istutettiin maakunnittain konserttisaliin, loi se lämpimän tunteen tilaisuuteen. Koki olevansa omiensa parissa. Titteleillä tai tehtävillä ei silloin ollut merkitystä niin paljoa. Musiikki ja runot loivat ja herättelivät vahvoja tunteita. Kesken ohjelman oivalsin, että nyt tehdään uudenlaista sisäpolitiikkaa: Puhalletaan ilmaa ja draivia maakuntiin. Suurin osa vieraista oli mukana kuitenkin jonkinlaisen aktiivisuutensa vuoksi. Oli kasassa tekevien ja aikaansaavien ihmisten ryhmä. Kun tämä ryhmä herkistyi hyvinsuunnatun taiteen avulla ja lauloi lopuksi yhteislauluna täysin palkein, kuin kilpaillen viereisten maakuntien ihmisten kanssa ”Oi maamme Suomi, synnyinmaa…” oli voiman ja yhteenkuuluvaisuuden tunne eriskummallisen vahva. Mielestäni Suomen Itsenäisyyttä juhlittiin juuri sillä hetkellä ainutlaatuisella rehellisyydellä ja antaumuksella. Puvuilla ei ollut enää merkitystä. Joku huusikin takaani, että ”Hyvä Me!”. Mikäli koko tämä kokonaisuus oli tarkoituksella luotu, niin sen suunnittelija on jonkinlainen sisäpoliittinen nero.

Sen hetken haluan jättää mieleeni mahdollisimman elävänä ja kokonaisvaltaisena. Haluaisin ottaa siitä oppia ja pystyä jotenkin löytämään keinoja yhdistää ihmisiä, uskoa omaan tekemiseen ja tahtoa sekä rohkeutta laittaa tuulemaan. Suuretkin asiat tehdään pala kerrallaan, askel kerrallaan ja aina paljon tehokkaammin porukassa kuin yksin. Ehkä jengienkin suosio selittyy sillä, että ihminen kaipaa tunnetta kuuluvansa johonkin. Jos yksilöinä ja yrityksinä sekä järjestöinä pystyisimme luomaan palan siitä tunteesta, joka yhdisti Tampere-talon konserttisalin yleisöä, saattaisi se luoda melkoisia virtauksia.

Pitäisiköhän heittää Pohjois-Pohjanmaan maakuntajohtajalle haaste. Jos otettaisiin vaikka hetkestä kiinni, ja katsottaisiin mitä P-P:llä alkaisi tapahtua.